Nimetön.

Kiltteydelläkin on rajansa.
Aina voi oppia uutta itsestään ja elämästä.
Olen aina ollut ihminen, joka kuuntelee ja auttaa toisia, ennemmin kuin puhuu itse omista asioistaan. 
Olen ollut kiltti ja hyvä sydäminen, mutta tänään opin että olenkin ilmeisesti tehnyt sen omalla kustannuksellani.
Olen ilmeisesti ollut "minulla ei ole omia tunteita- olen kuten haluat"- ihminen.
En osaa olla itsekäs ja kun aikani on puolustaa itseäni; olla itsekäs, tunnen siitä syyllisyyttä.
     Kaikki tämä johtuu hylätyksi tulemisen pelosta. 
Sanotaan, että ihmiset voi ihmetellä minussa tapahtuvaa muutosta (joka toivottavasti tulee tapahtumaan), mutta aidot ihmiset pysyvät rinnallani.
    En ole ikinä pitänyt kuuliaisuuttani huonona asiana, mutta nyt kun sen näkee uudessa valossa.. Mitä olen tästä itse saanut?
On ihmisiä, joita olen kuunnellut vuosia tai kuukausia. Tehnyt kaikkeni, jotta heidän olo paraantuisi, jotta he eivät tuntisi oloaan hylätyksi, jotta he tietäisivät että heitä kuunnellaan, että joku on läsnä
Joskus olen kuitenkin kokeillut saumaani kertoa omia tunteitani jollekkin, jolloin vastaus on ollut "höh". Tämäkö on se tosi ystävyys? En usko.
     Tämä on ehkä ilmoitus, ehkä varoituksen sana, että opettelen tervettä itsekkyyttäni. Opettelen keskittymään enemmän omaan elämääni, kun teidän kaikkien muiden. Asetan itseni joissain asioissa muiden edelle.
Kyse ei ole siitä, että lakkaisin välittämästä. Mutta minun on aika opetella välittämään myös itsestäni. 
On ehkä monia asioita, ainakin yksi suuri asia josta joudun ehkä luopumaan, mutta oletan selviäväni kaikesta-kunnialla.
     Ryhdyn kasaamaan identiteettiäni uudelleen, alusta loppuun ja teen itselleni rajoja. 
Elän itseni vuoksi ja opettelen päästämään hieman irti. En lopullisesti, mutta löysään otteitani.
Luon itselleni tulevaisuuden, vain minun elämälleni. Joku määränpää.
Haluan eroon epätodellisesta olostani. Haluan takaisin maanpäälle, omaan elämääni, tuntemaan itseni, omissa nahoissani.
Lyhyesti sanottuna, opettelen myös itse sanomaan joidenkin ihmisten huolille "höh". 
Mutta senkin sanon teille kaikille, kaikella rakkaudella.

Tammikuu tervehdys!

Mä juuri sanoin mun äidille, etten mä enään tätä blogia kirjoita, kun mulla on toi toinen.
Mutta nyt ajattelin, että miksikäs en?
Olen nyt kuitenkin yksin kotona, mulla palaa kynttilöitä ja sain VIHDOIN olohuoneeseenkin valkoiset verhot.
       En ole varma onko mulla hirveästi kerrottavaa, mutta ainakin olen jostain ihmeen myttyrästä löytänyt itselleni taas hirmuisen inspiraation koulutöihin! Se johtuu joko siitä, että oon vielä suunnitelu vaiheessa enkä ole joutunut koskemaan vielä ompelukoneeseen, tai sitten siitä että mä teen ekaa kertaa sitten 2012 syksyn jotain uutta työtä alusta loppuun.
Mä olen ilmeisesti vielä yhden jakson koulussa kesäloman jälkeen ja sitten Petäjäveden pitäis olla mun osaltani läpi käyty.
Senkin mä tajusin vasta viime perjantaina, kun kävin meiän opon kanssa läpi mun opintoja. Mä en ole yhtään tajunnut perehtyä mihinkään kouluun.. Tai edes ajatukseen, että jatkaisinko opiskeluja vai roikkuisinko työttömänä niin kauan kunnes saan töitä. Vaihtoehtoisesti myös ulkomailta(?) Mun pitäis varmaan 2 kk sisällä hakea kouluihin jos oisin jatkamassa opintoja, enkä ole sisäistänyt koko ajatusta.
      Mä pääsin kuin pääsin pois Kauppakadulta, joka on ehkä mun elämäni parhain päätös minkä oon tehny. Kauppakadulla asuminen oli jotain aivan kamalaa. Nyt meillä on Juhan kanssa ihana koti, ihanan rauhallisella paikalla, jossa tekee vaan mieli olla ja olla. Eikä tee mieli juosta enään mihinkään karkuun. Olen saavuttanut jonkinmoisen mielenrauhan. 
Tietenkin mieleni nyt haluaa aina hakea hankaluuksia elämäänsä, se ei ole kai koskaan täydellisesti tyytyväinen. 
Mä olen alkanut käymään mun psykologin kanssa mun elämää lapsuudesta tulevaisuuteen läpi. Koitan löytää sen jonkin lukon, joka on vielä lukossa.. Siellä jossain. 
     En ole oikeastaan halunnut kauheasti kirjottaa tänne. Oon kirjottanut vain päiväkirjaan. En tykkää kirjoittaa tänne mitään missä ei ole mitään sisältöä, koska en tykkää itsekään edes lukea sellaista... Liipalaapaa. Tänne kirjoittaminen on sellasta ympäripyöreetä, kaunisteltua ja salattua. En halua kertoa tänne kaikkea, mutta silti jotain... Sitä kaunisteltua ja loppuun hiottua. Ja se lopullinen syy kirjoittamattomuuteeni on ollut se, että olen halunnut päästä eroon liiasta pohtimisesta, siitä että etsin sen langan pään, pidän täydellisen aivoriihen ja etsin sen langan toisen pään. Se otti ehkä liian koville, kun sitä teki kokoajan. Nyt mä meen vähä lunkimmin eteenpäin, yritän ainakin. 

Ette saa mitään kuvia, koska mun kuvat on nykyään vaan koulutöistä otettuja. Hups.
Juuri kun koitin vakuutella, että mun elämässä todella tapahtuu jotain. 

Toinen blogi

http://artscraftssooli.blogspot.fi/

Tämä blogi on mun koulutöihin, sekä muihin töihin liittyvä.

Begin The End

Placebo- Begin The End

Olimme siis Puerto Ricossa, Kanarialla tuossa pari viikkoa sitten matkalla.

Se oli kyllä sellainen loma isolla ällällä!

Tuntui pitkän aikaan tosi hankalalta olla takaisin Suomessa, kun täällä ei aurinko paistakkaan, eikä voi vaan olla ja mennä, koska velvollisuudet taas kutsuivat.

       Olen ollut jo jonkun aikaa hieman epäileväinen valmismatkoihin turisti kohteisiin, mutta eihän se nyt niin paha ollutkaan. Tänä päivänä, kun matkustaminen on niin helppoa, on vaikeaa löytää paikkaan jossa turisteja ei olisi. Mutta eipä niitä hirveästi kuitenkaan tuolla ollut. Ainakaan suomalaisia, joka oli onni.

       Loma oli  minulle niin tarpeellinen (näköjään), että sitä tulisi tehdä hieman useamminkin. Lähteä pois ja katsoa elämää ulkopuolelta. Rentoutua ja jättää kaikki tuttu, edes viikoksi. 

Matkalla ympärilläni oli perhettä ja ystävä, eli ei ollut niin paljoa ihmisiä, joita kaivata Suomesta. Joten sai vain aivot heitettyä narikkaan. 

        Nyt kun olemme olleet reilun viikon taas Suomessa olen huomannut, että olen jättänyt vanhan -sen negatiivisen osion itsestäni Puerto Ricoon. En nyt välttämättä halua kertoa jokaista yksityiskohtaa. Mutta ennen lomaa olin melko paljon taas hukassa itseni kanssa, kun olin niin sotkeutunut oman elämäni- ja oman ajatusmaailmani aiheuttamiin solmuihin. Tavallaan jätin Pumban sanoin "takamukseni menneeseen".

Tein sen aivan huomaamatta. En tarkoituksella. 

     Ongelmani olikin ennen lomaa se, etten osannut mennä elämässäni eteenpäin, ilman asioiden puimista ja puntarointia; "mikä olisi järkevintä", "mistä ei koituisi loppupeleissä niin paljoa harmia".

Mutta Puerto Ricossa elämä oli hetkessä elämistä. Elimme kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen, koska olihan päivämme lomalla lasketut. 

      Onnekseni olen saanut tuotua sitä ajatusmaailmaa mukanani Suomeenkin. Melkein ensitöikseni, kun Suomeen pääsimme ja heräsin aamulla; aloin etsimään minulle ja Juhalle yhteistä kotia. Muutto on ollut koko syksyn jo aiheena, mutta olen pelännyt sitä ja jänistänyt. Se on aiheuttanut myös suurta ahdistustakin, joka on heijastunut kaikille osa-alueille elämässäni. Mutta nyt.. En jaksa miettiä sitä, tapahtuuko joku nopeasti. Tapahtuuko se hätiköidysti.  En jaksa enään sairastaa asioita etukäteen. 

       Ihmisen elämä on tiivistetysti sarja tapahtumia, jotka aiheuttavat tunteita. Tai sarja tunteita, joista seuraa erilaisia tapahtumia. Yritin hillitä elämäni tapahtumia pitkään, jotta niitä yllättäviä tunteita ei tulisi. Mutta nyt kysyn itseltäni: miksi enää tekisin niin? Tai ylipäätään.. Miksi olen koskaan tehnyt niin? Nyt minulla on halua nähdä mitä elämä tuo tullessaan. Negatiiviset ja positiiviset. Mutta himmaamalla elämän kulkua, en saisi kokea sitä kaikkea mitä vastaan voi tulla. 

       Olen pitänyt itseäni jo kolmisen vuotta hyvänä tunteiden käsittelijänä, rakentavasti ajattelijana. Mutta paskat. 

Miksi olisin siinä hyvä, jos olen vain juossut karkuun tapahtumia, joissa tunteita tulisi esille? Näin ollen.. Saimme keskiviikkona tietää, että yhteiseen kotiimme muutto olisi mahdollinen. Pääsemme siis isompaan ja ihanaan asuntoon. Enkä voisi olla tyytyväisempi elämäni tilanteeseen. 

Olen oppinut nauttimaan eteenpäin menemisestä.

Se siitä. Lopuksi saatte kuvia

Juhan ottama 

Juhan ottama

Juhan ottama

Ja niin, ehkä loppuun voisin kertoa Puerto Ricosta, että se oli mielestäni mahtavan hieno paikka!

Ollaan aiemmin oltu perheen kanssa Bahia Felizissä, niin oli Puerto Ricossa kyllä enemmän näkemistä, eikä siellä tuullut läheskään niin paljoa kuin Bahia Felizissä. Sääkin oli siellä oivallinen. Yhtenä aamuna vähän jyris ukkonen ja ripsutteli sadetta, mutta se kierti kyllä sitten meren yli ja vuoren takaa ohi Puerto Ricon.

    Halpaa siellä oli, ihmiset oli perus mukavia ja miehet rakastaa kaikkia. 

Ruoka oli maittavaa, mutta meidän kaikkien suosikiks tais jäädä ravintola Bubbles (vai Bubble?). Siellä asiakaspalvelu oli hyvää, ei kuitenkaan liian tungettelevaa ja kaikkien suut tais sulaa siitä ruo'asta! 

Puerto Rico oli myös siitä ihana, että kun meidän hotelli Miriam, oli siellä vuoren ylimpänä niin sieltä näki koko Puerto Ricon! Ja näkymä oli aina ihan yhtä mahtava, koska se kaupunki näytti niin hienolta ja niin erilaiselta aina yöllä ja päivällä. Siihen ei kyllästynyt kyllä yhtään.  MMM-M!

Onni ja tyyneys

Mulla oli aivan mahtava syysloma!  
Se kattasi kaiken miellyttävän mitä elämästäni voi löytyä.
Perheen, ystävät, kullan, musiikin, irrottelun ja hauskanpidon. 
Lisäksi tietenkin rentoutumista ja unta.

Me oltiin Juhan kanssa kahdestaan Kangasniemellä

Kavereita tuli mun luo perjantaina

Oltiin Freetimessä NEØVin keikalla, josta tykkään ihan sairaan paljon!
Uhkailin Facebookissa irrottelevani kerrankin.. Ja niin tein!

Voiko parempaa olla, kuin musiikki jota rakastaa?
Musiikki, joka menee suoraan sydämeen, sieluun ja syvälle.
  Entä, kun rakastamasi musiikki on nenäsi edessä, ruumiillistuneena?
Sinulla on rakkaat ihmiset ympärilläsi, pieni humala tila pitkän ajan jälkeen.
Se liikuttaa.
  Olin kuin näkymätön, olin niin kevyt ja huomaamaton.
Hymyilin, nauroin ja itkin. 
Olin niin onnellinen.
Niin tyytyväinen.
Niin myyty.
En voinut kuin pitää silmiä kiinni, pitää kullastani kiinni.
Halata ystäviä, jotka huomasivat onneni.
Keinua hiljaa ja tyynesti musiikin tahtiin.
En tiedä onnellisempaa hetkeä tähän astisessa elämässäni.
Se oli puhdasta onnea ja hyvää oloa.
   Ja kuinka pieni ja vaatimaton asia onnen minulle antoi.
Ei onnea tarvitse etsiä kaukaa tai tuntemattomasta.
Onni on tässä ja nyt.
Kunhan vain opimme tuntemaan läsnäolomme tässä maailmassa, tässä elämässä.
Tässä yhdessä ja ainoassa. 

Onni, sinä vaatimaton hölmö.

Lisäks kuvia, jotka löytyy tuon tapahtuman FB sivulta.
Mä menin fiilistelee itekseni eturiviin The Scenesiä.
 Jonka video löytyy ylhäältä.

Haha!
Jotkut näistä on kyl aika järkyttäviä, mutta molemmat ihan fiiliksissä. 

Ja vielä lauantainakin päästiin äitin viemänä J. Karjalaisen keikalle, joka on myöskin aina vaan niin hyvä !

Eikä tässä elämän hehkutukset lopu, kun 31.10. Minä, mun veli, Juha, veljentyttöystävä ja kaveri  lähdetään viikoks Puerto Ricoon! 

                                                              On niin hassua kuinka elämä on niin aaltoilevaa. 

Välistä tuntuu ettei mitään tapahdu ja kaikki menee päin helvettiä. Mutta sitten taas.. Kuin U-käännöksestä kaikki on hyvin.  

Anteeks.. Tää on varmaan aivan älyttömän sekava !

Oli vaan niin paljon asiaa kaikenlaisista asioista ja tapahtumistä, että ne on tässä.. Miten sattuu. 

Hillitymmin ensikerralla.

Ajattelematon

Muutoksen tuntee

Pään sisään menemisen.

Keskittyminen, tunteet, paino, pysähtyminen.

Kävin keskustelemassa ja tulen saamaan apua. 

Helpotus, kun tietää ettei tarvii enään miettiä asioita yksin. 

Olen opetellut olemaan turhia miettimättä. 

Olen pystynytkin siihen jo parin päivän ajan aika hyvin. 

Eikä mun oo enään niin paha olla.

Jostain syystä jotkut ihmiset, liian kova ääni, liian nopea rytmi ja liian kirkkaat valot 

saa kuitenkin jonkinlaisen kauhun aikaan. 

Tekisi mieli vain juosta karkuun. 

Mutta opettelen sietämään kaiken.

Pienoisia ostoksia

Kolmas camo takki, jonka sain Juhalta, kun se oli sille pieni! jee !

Ostin kirpparilta uuden kirjan, taas vaiheeks..

Ja kirpparilta uusi taulu! 

Plus että piti taas vähän vaaleentaa hiusta.
Mikä virhe olikaan värjätä ne tummat..

Onneksi alkoi syysloma, pääsee vain olemaan.

Flunssan kourissa kylläkin, joten ei ole vielä tullut mitään ihmeitä tehtyä.

Eilen käytiin ajelemassa kaverin kyydillä kattoon iskän uutta mökkiä.

Muutenpa tässä onkin sitten ollut vaan vuoteen omana.

   Ilahduttavaa kuitenkin, jos jaksaisi loman jälkeen vielä muutamisen viikkoa koulua

niin pääsisi tekemään viikon mittaisen ulkomaan reissun!

Pitkästä aikaa! 

  Mun ja Juhan oli tarkoitus lähteä kahestaan tässä joskus matkalle, mutta sitten kaveri ilmoitti että on lähdössä Marraskuun alussa matkalle yksin tai että joku tulee mukaan. 

   No nyt sitten ollaan katseltu matkoja, että minä, Juha, mun veli ja sen tyttöystävä lähdetään mukaan matkaan!

Toisaalta se tuntuu vähän jännittävältä.. Mutta kivaa siitä tulee!

  Pääsee vähän muualle, kun voi olla etten sitten pääse moneen vuoteen matkustelemaan.

Sitten alkaa vain kovatyö ja keskittyminen itteen ja kouluun!

Plah..

Life is like riding a bicycle

    Tänään kun kävelin veljeltäni kotiin, näin kaupan ikkunassa taulun, jossa oli ylläoleva teksti.

Jäin lukemaan tekstiä uudelleen ja uudelleen, koska en kyennyt ymmärtämään sen sanomaa.

Tai lähinnä.. En pystynyt yhdistämään tuota tekstiä itseeni.

   Pysyäksesi tasapainossa, sinun pitäisi pysyä liikkeessä; mennä eteenpäin.. 

Mennä, mennä, mennä.. Mennä.

Juuri vääränlainen ohje minun makuuni. Vastakohta sille, minkä ohjeen olen itse itselleni antanut. 

Joka on saanut minut jaksamaan ja pysymään kasassa.

Tuo ohje on ollut pysähtyminen. 

    Jatkoin matkaani kotia kohti. Mietin edelleenkin tuota taulua ja omaa ohjettani.

Ajattelin, että olenkohan minä sittenkin antanut itselleni väärät ohjeet?

Eihän elämää voi elää pysymällä paikallaan. 

Eihän elämää ja maailmaa voi pelätä.

    Kumoan väitteeni, kumoan ohjeeni.

Ainakin puoliksi.

Nyt ohje itselleni voisi olla:

Mene eteenpäin. 

Näe ja koe maailma - elämä,

mutta pysähdy aina välillä 

ja kysy itseltäsi "mitä minulle kuuluu?"

Mekko H&M, 5€

Tekemäni reppuni valmistui ! 

Ja voi, mitä minä taas tein. 

Ps.
Aloitettiin torstaina Lihaton Lokakuu.. Perjantaina jo syötiin kanaa. Ei menny aivan putkeen.
Eilen tuli kavereita Pieksämäeltä saakka Jyväskylään ja mentiin niiden Omppu huoneeseen maistelemaan olutta ja  viiniä.
Jonka jälkeen tunnusteltiin räppi piittejä Rentukan Ghetto Partyilla. 
Ei, ei se räppi ihan iske. 
Mutta ihmiset on ihania ja kivoja.