Nimetön.

Kiltteydelläkin on rajansa.
Aina voi oppia uutta itsestään ja elämästä.
Olen aina ollut ihminen, joka kuuntelee ja auttaa toisia, ennemmin kuin puhuu itse omista asioistaan. 
Olen ollut kiltti ja hyvä sydäminen, mutta tänään opin että olenkin ilmeisesti tehnyt sen omalla kustannuksellani.
Olen ilmeisesti ollut "minulla ei ole omia tunteita- olen kuten haluat"- ihminen.
En osaa olla itsekäs ja kun aikani on puolustaa itseäni; olla itsekäs, tunnen siitä syyllisyyttä.
     Kaikki tämä johtuu hylätyksi tulemisen pelosta. 
Sanotaan, että ihmiset voi ihmetellä minussa tapahtuvaa muutosta (joka toivottavasti tulee tapahtumaan), mutta aidot ihmiset pysyvät rinnallani.
    En ole ikinä pitänyt kuuliaisuuttani huonona asiana, mutta nyt kun sen näkee uudessa valossa.. Mitä olen tästä itse saanut?
On ihmisiä, joita olen kuunnellut vuosia tai kuukausia. Tehnyt kaikkeni, jotta heidän olo paraantuisi, jotta he eivät tuntisi oloaan hylätyksi, jotta he tietäisivät että heitä kuunnellaan, että joku on läsnä
Joskus olen kuitenkin kokeillut saumaani kertoa omia tunteitani jollekkin, jolloin vastaus on ollut "höh". Tämäkö on se tosi ystävyys? En usko.
     Tämä on ehkä ilmoitus, ehkä varoituksen sana, että opettelen tervettä itsekkyyttäni. Opettelen keskittymään enemmän omaan elämääni, kun teidän kaikkien muiden. Asetan itseni joissain asioissa muiden edelle.
Kyse ei ole siitä, että lakkaisin välittämästä. Mutta minun on aika opetella välittämään myös itsestäni. 
On ehkä monia asioita, ainakin yksi suuri asia josta joudun ehkä luopumaan, mutta oletan selviäväni kaikesta-kunnialla.
     Ryhdyn kasaamaan identiteettiäni uudelleen, alusta loppuun ja teen itselleni rajoja. 
Elän itseni vuoksi ja opettelen päästämään hieman irti. En lopullisesti, mutta löysään otteitani.
Luon itselleni tulevaisuuden, vain minun elämälleni. Joku määränpää.
Haluan eroon epätodellisesta olostani. Haluan takaisin maanpäälle, omaan elämääni, tuntemaan itseni, omissa nahoissani.
Lyhyesti sanottuna, opettelen myös itse sanomaan joidenkin ihmisten huolille "höh". 
Mutta senkin sanon teille kaikille, kaikella rakkaudella.

Tammikuu tervehdys!

Mä juuri sanoin mun äidille, etten mä enään tätä blogia kirjoita, kun mulla on toi toinen.
Mutta nyt ajattelin, että miksikäs en?
Olen nyt kuitenkin yksin kotona, mulla palaa kynttilöitä ja sain VIHDOIN olohuoneeseenkin valkoiset verhot.
       En ole varma onko mulla hirveästi kerrottavaa, mutta ainakin olen jostain ihmeen myttyrästä löytänyt itselleni taas hirmuisen inspiraation koulutöihin! Se johtuu joko siitä, että oon vielä suunnitelu vaiheessa enkä ole joutunut koskemaan vielä ompelukoneeseen, tai sitten siitä että mä teen ekaa kertaa sitten 2012 syksyn jotain uutta työtä alusta loppuun.
Mä olen ilmeisesti vielä yhden jakson koulussa kesäloman jälkeen ja sitten Petäjäveden pitäis olla mun osaltani läpi käyty.
Senkin mä tajusin vasta viime perjantaina, kun kävin meiän opon kanssa läpi mun opintoja. Mä en ole yhtään tajunnut perehtyä mihinkään kouluun.. Tai edes ajatukseen, että jatkaisinko opiskeluja vai roikkuisinko työttömänä niin kauan kunnes saan töitä. Vaihtoehtoisesti myös ulkomailta(?) Mun pitäis varmaan 2 kk sisällä hakea kouluihin jos oisin jatkamassa opintoja, enkä ole sisäistänyt koko ajatusta.
      Mä pääsin kuin pääsin pois Kauppakadulta, joka on ehkä mun elämäni parhain päätös minkä oon tehny. Kauppakadulla asuminen oli jotain aivan kamalaa. Nyt meillä on Juhan kanssa ihana koti, ihanan rauhallisella paikalla, jossa tekee vaan mieli olla ja olla. Eikä tee mieli juosta enään mihinkään karkuun. Olen saavuttanut jonkinmoisen mielenrauhan. 
Tietenkin mieleni nyt haluaa aina hakea hankaluuksia elämäänsä, se ei ole kai koskaan täydellisesti tyytyväinen. 
Mä olen alkanut käymään mun psykologin kanssa mun elämää lapsuudesta tulevaisuuteen läpi. Koitan löytää sen jonkin lukon, joka on vielä lukossa.. Siellä jossain. 
     En ole oikeastaan halunnut kauheasti kirjottaa tänne. Oon kirjottanut vain päiväkirjaan. En tykkää kirjoittaa tänne mitään missä ei ole mitään sisältöä, koska en tykkää itsekään edes lukea sellaista... Liipalaapaa. Tänne kirjoittaminen on sellasta ympäripyöreetä, kaunisteltua ja salattua. En halua kertoa tänne kaikkea, mutta silti jotain... Sitä kaunisteltua ja loppuun hiottua. Ja se lopullinen syy kirjoittamattomuuteeni on ollut se, että olen halunnut päästä eroon liiasta pohtimisesta, siitä että etsin sen langan pään, pidän täydellisen aivoriihen ja etsin sen langan toisen pään. Se otti ehkä liian koville, kun sitä teki kokoajan. Nyt mä meen vähä lunkimmin eteenpäin, yritän ainakin. 

Ette saa mitään kuvia, koska mun kuvat on nykyään vaan koulutöistä otettuja. Hups.
Juuri kun koitin vakuutella, että mun elämässä todella tapahtuu jotain.