Ensimmäinen viileä syysaamu yksin parvekkeella.
Viileys tuntuu vaihteeksi mukavalta iholla.
Eilinen punaviini on vaatinut kuitenkin hienovaraisesti veronsa.
Se on jättänyt väsymyksen, kuumotuksen, sekä turvotuksen kasvoilleni.
Aurinko haluaa myös osaksi päivääni ja vilauttaa valollansa.
Raivasin paikkoja ja meikkasin.
Haluan peittää jälkeni.
Näyttää, että kyllä minä pärjään.
Turvonneita silmiä ei saa puuterilla pois.
Mutta muuten olen ilmeisesti onnistunut tehtävässäni.
Kunhan saisin hymyn nousemaan taas kasvoilleni.
Pieneksi hetkeksi edes.. Vaikka se olisi vain tekohymy.
Tiedän, ettei minun tarvitse äidilleni ja veljelleni olla mitään muuta, kuin mitä olen.
Mutta en halua, että he huolestuvat.
En halua, että he näkevät minusta suoraan läpi.
Että he näkevät pelkoni.
Pelkoni myrskyn puhkeamisesta.
Ehkä se on syksy, ehkä se on jokin muu.
Mutta sitä ei voi kukaan tietää, jos en tiedä itsekään.
Siksi minun on avattava suuni, saatava vastauksia kysymyksiini.
Se on liian suuri taakka kannettavaksi, odotettavaksi että se joskus ratkeaa.
